HeikkiSkytta.net

Aloitellessani harrastusta vanhojen amerikkalaisten autojen parissa olivat jenkkiautoharrastajat vielä raggarimaineessa ja vanha amerikanrauta herätti usein yleistä pahennusta missä sitten ikinä liikkuikaan.

Nykyään jenkkiautoharrastajien aiempi raggarimaine on muisto vain, mutta yleistä pahennusta marketin parkkipaikalle lipuva dollarihymy tuntuu silti herättävän. Nuo paheksuvat katseet eivät tosin tule enää kansaneläkettä nauttivilta kukkahatturouvilta eivätkä ne kohdistu varsinaisesti auton matkustajiin. Nykyään näitä matalan murinan saattelemana liikkuvia bensiniikrematorioita paheksuvat mummojen sijaan nuoremmat kierrätysmekkotytöt ja globaaliin ympäristötietoisuuteen heränneet cityihmiset, joiden mielestä vanhalla autolla huvikseen ajeleva entinen raggari onkin nykyään kovimman tason ympäristörikollinen.

Yksityisautoilu on mediassa saanut niin vahvan saastuttajan leiman kylkeensä, että suurikokoisella tai vanhalla autolla liikkuessaan alkaa heikkohermoisempi autoilija tuntea jo häpeää. Autoilun vastustajien ja vähäpäästöisempiä uusia autoja mielellään myyvien tehtaiden ja maahantuojien tehokkaan lobbauksen ansiosta yksityisautoilusta on tullut miltei synonyymi ilmastonmuutokselle tai ympäristön saastuttamiselle. Yksityisautoilijoiden pahinta sorttia ovat tietysti kaikenlaiset moottoriharrastajat, jotka mokomat saastuttavat ympäristöä ihan huvikseen – eipä ihme, että kaikenlainen moottoriharrastus on kohta lähestulkoon kriminalisoitu nykypäivän yhteiskunnassa.

Olipa totuus ilmaston lämpenemisen takana mikä tahansa, se on selvää, että ilmastonmuutoshype ja siihen liittyvä ympäristöhysteria on monille eri tahoille melkoinen toiveiden täyttymys – enkä nyt tarkoita tässä lumitöiden kanssa tuskailevia omakotiasujia. Ympäristöasiat ovat nousseet hyvinkin hallitsevaan rooliin likimain kaikessa yhteiskunnallisessa keskustelussa ja sellaista asiaa ei juuri tunnu enää löytyvän, jota ei voisi vastustaa tai puolustaa ympäristöarvoihin vedoten.

Huono puoli asiassa on se, että ympäristöasiat ovat nousseet monessakin mielessä kritiikin yläpuolelle – ne ovat tavallaan kuin keisarin uudet vaatteet eli aihe, johon ei sallita kriittistä suhtautumista vaan kaikki tervettä maalaisjärkeä käyttäen esitetty kritiikki leimataan heti ympäristövastaiseksi ja sen lausuja toistaitoiseksi tomppeliksi. Jos uskaltaudut kyseenalaistamaan minkä tahansa ympäristönsuojelun nimissä ajetun asian, saat ympäristövihollisen leiman otsaasi ja tällainen leimautumisen pelko saa fiksutkin ihmiset olemaan hiljaa silloin kun ympäristöasioita tai luonnonsuojelua käytetään jonkin aivan muun asian keppihevosena.

Mitä suuremmat mittasuhteet ympäristöhysteria saa, sitä enemmän alkaa kuitenkin myös kriittisiä ääniä kuulua. Talven mittaan olemme saaneet lukea lehdistä, että eräiden tilastojen valossa lemmikkikoira on ympäristölle haitallisempi kuin kaupunkimaasturi ja että pääkaupunkiseudun omakotitalojen tulisijat – mm. takat ja kiukaat -tuottavat ympäristölle haitallisia päästöjä jopa kolmanneksen siitä mitä pääkaupunkiseudun yksityisautoilu. Vielä hurjempia väitteitä esitettiin MOT-ohjelmassa, jossa kyseenalaistettiin onko ilmastonmuutos sittenkään siinä määrin ihmisten toimista johtuvaa kuin tähän mennessä on annettu ymmärtää.

Napajäätiköiden sulaminen tai vaikkapa Malediivien saarivaltion hukkuminen etelämereen ovat toki vakavia asioita ja ei käy kiistäminen etteikö esitettyjen viimeisimpien parin sadan vuoden tilastojen valossa ilmasto olisi lämmennyt. Tilastotiede on kuitenkin siitä mielenkiintoista, että tilastot yleensä kertovat sitä mitä niiden esittäjä haluaa kuulla. Tarkempi tutkiskelu osoittaa, että jos vertailuun otetaan esimerkiksi keskiajan lämmin kausi niin tilastojen kertoma muuttuu ja toisaalta jos supistetaan tilastot viimeiselle vuosikymmenelle niin eräiden lähteiden mukaan tällöin olisi havaittavissa jopa ilmaston kylmenemistä. Ottamatta sen paremmin kantaa ilmastonmuutoksen todellisuuteen tai siihen miten suurelta osin se johtuu ihmisen toiminnasta, voidaan todeta että asian tutkiminen on todellakin vasta alkutekijöissään ja mikä ikävintä, ilmastotutkimus tuntuu olevan varsin ristiriitainen ja osin salamyhkäinen tieteenala.

Se, että kiistatonta tutkimustietoa ei ole tarjolla ei silti estä ihmisiä tai järjestöjä käyttämästä ympäristökysymyksiä omien itsekkäiden tavoitteidensa ajamiseen. Kun ympäristönäkökulma nostetaan esille keskustelussa, niin valitettavan usein taustalla on vilpittömän ympäristönsuojelun sijaan asiaa ajavan tahon oma etu. Esimerkiksi yksityisautoilun leimaaminen ympäristöongelmaksi ja verotuksen muuttaminen suosimaan uusia vähäpäästöisiä autoja leikkaa toki hieman yksityisautoilun päästöjä ja tuo hyvinvointiyhteiskunnan kannalta välttämättömiä verotuloja Valtion kassaan, mutta edesauttaa myös autonvalmistajia ja maahantuojia kauppaamaan kansalaisille uusia autoja – samalla kun vanhat saastuttajiksi leimatut mutta teknisesti ihan toimivat ajopelit päätyvät hyödyttämään romumetallikauppiaita. Ympäristönsuojelun nimissä on mahdollista myös pysäyttää kokonaiseen seutukuntaan vaikuttavia elinkeinoelämän hankkeita tai hankkiutua siististi eroon kesämökin hiljaisuutta häiritsevästä moottoriradasta.

Vaikka kulutuksen kasvu on ympäristön kannalta huono asia, niin silti juuri ympäristön nimissä ihmisiä patistetaan kuluttamaan lisää ja hankkimaan vanhojen vielä toimivien laitteidensa tilalle uusia ekologisia vaihtoehtoja tai vaikkapa vaihtamaan Suomen kylmissä oloissa ihan hyvät hehkulamput kalliisiin säästölamppuihin, joista kaiken kukkuraksi tulee ongelmajätettä toisin kuin hehkulampuista. Esimerkkejä eettisesti arveluttavasta ympäristöarvoilla ratsastamisesta löytyy runsain mitoin. Ympäristöstä tulee huolehtia ja luontoakin on syytä suojella – mutta ihan kaikkea ympäristöpropagandaa ei kannata purematta niellä. Välillä tarvittaisiin sitä poikaa, joka huutaa keisarille yleisön joukosta: “Mutta eihän hänellä ole vaatteita ensinkään!“

Marraskuussa julkaistu kaupungin kouluverkon tulevaisuuteen kantaa ottanut Pieksämäen Palvelurakenneselvitys on herättänyt odotusten mukaisesti voimakasta keskustelua. Sitä osattiin toki odottaa, koska kyse on hyvin tärkeästä asiasta. Koulutuslautakunnan jäsenenä haluan kommentoida omalta osaltani selvityksen syitä ja toteutustapaa, joita monissa nettikeskusteluissa sivutaan samalla kun ihmetellään millaisia toistaitoisia tomppeleita siellä lautakunnassa oikein istuu…

Nyt ei olla hakemassa lisää säästöjä ainoastaan säästämisen ilosta vuoksi vaan lähtökohta selvityksen toteuttamiselle on se, että kaupunkimme kouluverkko tulisi mukauttaa nykyiseen oppilasmäärään. Se on asia, josta ei voi kiemurrella eroon ja joka on parempi päättää ennemmin kuin myöhemmin. Peruskoulun oppilaiden lukumäärä on vähentynyt ja vähenee edelleen rajusti ja ei ole terveen maalaisjärjen mukaista ylläpitää liian suurta kouluverkkoa, jossa rahaa kuluu opetuksen sijasta rakennuksiin. Valtion tuet kun tulevat kaupungille oppilasmäärän eikä koulurakennusten lukumäärän mukaan. Valitettava tosiseikka on se, että mikäli nykyistä kouluverkkoa ei supisteta tavalla tai toisella vastaamaan oppilasmäärää niin sitten olisi meidän supistettava jostain muualta opetustoimesta ja itse käytännön opetukseen emme todellakaan halua supistuksia.

Se, että koulurakennusten lukumäärä vähänee ei tarkoita että ryhmäkoot suurenevat. Päin vastoin karsimalla turhia rakennusten remontointi- ja ylläpitokuluja on meillä paremmin rahaa käytettävissä opettajien palkkaukseen ja sitä kautta ryhmäkoot voidaan pitää pienempinä. Se, miten ja mistä näitä rakennuskustannuksia sitten karsitaan onkin monimutkainen asia. Siinäkin on pidettävä tärkeimpänä vaikuttimena oppilaiden etua – mielellään tasapuolisesti koko kunnan alueella suosimatta sen enempää kaupungin kuin kyläkoulujenkaan oppilaita toistensa kustannuksella.

Palvelurakenneselvitys ei kuitenkaan ole pelkkää koulurakennusten puntarointia, se on itseasiassa enemmänkin sivuroolissa vaikka kirvoittaakin eniten keskustelua. Tärkeintä tulevia päätöksiä tehdessä ei ole raha tai säästäminen vaan se, miten kaupungissamme voidaan järjestää lapsille turvallinen ja laadukas oppimisympäristö, jossa lasten etu huomioidaan ja ongelmiin pystytään puuttumaan jo ennaltaehkäisevästi.

Paljon on kritisoitu myös sitä, että palvelurakenneselvitys tilattiin ulkopuoliselta konsultilta. Paras tieto ja käytännön kokemus Pieksämäen koulumaailmasta löytyy paikkakunnalta, se on totta. Ulkopuolisen konsultin tehtävänä ei ollut valmistella kaikenkattava ja lopullinen ratkaisu omasta päästään, vaan koostaa meille päättäjille paketti kentällä olevasta tiedosta ja ajatuksista ja laatia sen pohjalta muutamia ehdotuksia keskustelun pohjaksi. Kaupungin sivuilla julkaistu viisisivuinen tiivistelmä konsultin ehdotuksista ei siis ollut koko työ, vaan varsinaisen selvityksen sivumäärä on kymmenkertainen, lähemmäs 50 sivua pikaisesti laskemalla (huom. sivunumerointi olisi ollut kiva;)).

Mukana on myös “pedagoginen peilaus” – selvityksen ehkä mielenkiintoisin osio, joka sisältää mm. opetustoimen henkilöstön keskuudessa toteutetun laajamittaisen kyselyn. Tärkein syy ulkopuolisen konsultin palkkaamiseen oli se, että opetustoimen piiristä haluttiin kuulla kaunistelematon totuus – jos selvitystä ja haastatteluja olisi tehty oman organisaation voimin niin todennäköisesti aivan kaikkia epäkohtia tai mielipiteitä ei olisi rohjettu sanoa ääneen. Siksi ulkopuolinen konsulttiyritys oli tässä tapauksessa perusteltu valinta.

Tuo “Pieksämäen palvelurakenneselvitys” -nimeä kantava pumaska ei siis ole pelkkää konsulttien puppugeneraattorista tullutta sanahelinää, vaan pitää sisällään monipuolisen katsauksen Pieksämäen koulumaailmaan niin tilastojen, ennusteiden kuin myös ennenkaikkea henkilökunnan kertomana. Se on hyvä pohja ryhtyä suunnittelemaan tulevia ratkaisuja. Mitään mallia ei ole tietääkseni lyöty lukkoon, vaan kaikki ovet on vielä avoinna. Helppoa ratkaisua tuskin löytyy vaan lopputulos tulee olemaan vielä monen mutkan takana.

Konsultin ehdotuksista tehty tiivistelmä oli pari viikkoa esillä ja kommentoitavissa kaupungin kotisivuilla. Lisäksi keskustelua on ollut jonkin verran paikallislehdessä sekä muutamilla foorumeilla eri puolilla internetiä. Toivottavasti keskustelu jatkuu vilkkaana ja kantautuu myös päättäjien korviin. Itse aion ainakin seurata aktiivisesti niin lehtiä kuin nettiäkin. Seuraavaksi on tarkoitus nimetä laajapohjainen työryhmä valmistelemaan asiaa. Koulutuslautakunnan kokouksessa olimme yksimielisiä siitä, että tulevassa työryhmässä tulee olla opetustoimen tietotaitoa sekä lapsiperheiden näkemyksiä hyvin edustettuna ja evästimmekin päätöksen yhteydessä poliittisia ryhmiä valitsemaan työryhmään jäseniä, joilla on kosketuspintaa koulumaailmaan.

Olipa kouluverkosta ja sen tulevaisuuden muodosta mitä mieltä tahansa, niin kaikki asianosaiset lienevät yhtä mieltä siitä, että tärkeintä on lasten ja nuorten etu. Jatkakaamme keskustelua, vaikka kaupungin sivuilla tuo kommentointimahdollisuus olikin rajattu kahteen viikkoon. Tänne blogiinkin saa kommentoida vapaasti, lupaan toimittaa palautteet eteenpäin!

Kuntapalveluiden tuottaminen on ollut yksi viime vuosien kuumista puheenaiheista ja se on poikinut paikallislehteenkin koko joukon mielipidekirjoituksia. Pitäisikö palvelut tuottaa perinteiseen malliin kunnan oman organisaation sisällä vai kenties ulkoistaa ainakin joitain palveluja yrittäjille – kysymys, joka herättää tunteita puolin ja toisin.

Palvelujen ulkoistamista vastustavia kirjoituksia kun lukee niin valitettavan usein niistä välittyy varsin karu kuva yrittäjistä. Aivan kuin yrittäjät olisivat kautta linjan ketkuja, jotka vetävät välistä sen minkä ehtivät ja tuottavat kelvottomia palveluita polkien samalla työntekijöidensä oikeuksia ja maksimoiden voittoa niin työntekijöiden selkänahasta kuin veronmaksajien kukkarostakin. Eihän se näin voi olla!

Vastustajien viljelemä ajatus siitä, että yrittäjävetoisesti tuotettu palvelu olisi aina huonompaa kuin kunnallisesti tuotettu palvelu on vääristynyt, mutta palvelee varmasti heidän tarkoitusperiään hyvin. Yrittäjänä on vaikea ymmärtää miksi näin olisi, sillä tuottamalla kehnoa tai ylihinnoiteltua palvelua yrittäjä sahaa vain omaa oksaansa. Ainakin omat yrittäjätuttavani ovat vastuuntuntoista sakkia, jolle hyvän palvelun tuottaminen on kunnia-asia ja niinhän se tuleekin olla.

Väitteet päätösvallan karkaamisesta kuntapäättäjiltä yksityissektorille ovat turhia. Kun kyse on palvelujen ostamisesta, niin päätösvalta pysyy tottakai maksavalla asiakkaalla eli tässä tapauksessa kunnalla. Asiakkaan eli kunnan on huolehdittava oikeuksistaan eli vaadittava vastinetta rahoilleen ja mikäli palvelun tuottaja ei pysty täyttämään asetettuja vaatimuksia, on palvelusta tietysti reklamoitava ja tarvittaessa vaihdettava palvelun tuottajaa. Päätöksentekoa ei missään nimessä saa ulkoistaa palveluiden mukana.

Kunnallista palvelutuotantoa on tarkasteltava joustavasti eikä ole syytä sulkea eri vaihtoehtoja pois keskustelusta. Ei ole järkevää tehdä päätöstä, että kaikki mahdollinen ulkoistetaan tai toisinpäin ettei mitään saa ulkoistaa. Jotkin palvelut järjestyvät parhaiten ostopalveluna ja jotkin palvelut on puolestaan perusteltua tuottaa kunnan oman organisaation puitteissa. Ulkoistaminen ulkoistamisen vuoksi ei siis ole järkevää, terveen maalaisjärjen käyttö sen sijaan on suotavaa.

Esimerkkejä huonosta yksityistämisestä on kyllä tarjolla, otetaan nyt valtakunnan tasolta esille vaikkapa autojen katsastustoiminnan vapauttaminen kilpailulle ja Suomen Autokatsastus Oy:n, nykyisen A-Katsastus Oy:n päätyminen ulkomaalaisomistukseen. Katsastusten hinnat eivät laskeneet – päin vastoin ne ovat nousseet ja nyt pakollisilla katsastuksilla tahkotaan huikeaa tuottoa maamme rajojen ulkopuolelle. Entäpä sitten tv-lähetysten jakelua hallitsevan Digitan yksityistäminen ja myynti ulkomaalaisomistukseen – televisiolupamaksut nousevat ja huomattava osa näistä lupamaksuista valuu suoraan Digitan kukkaroon samaan aikaan kun lupamaksuilla toimintaansa rahoittava YLE tuskailee nykyrahoituksen riittämättömyyden kanssa. Palveluiden tuotantoa tarkastellessa ei siis kannata tehdä hätiköityjä päätöksiä.

Kustannussäästöt nousevat yleensä ensimmäisenä esiin kun ulkoistamisesta puhutaan. Suomessa on liian kauan keskitytty keskustelemaan asioista pelkästään euroina, kun tärkeämpää olisi miettiä kuntalaisten palveluja toimivuuden kannalta. Nykyisessä tilanteessa, jossa väestö vähenee ja ikääntyy, ei voida takertua vanhoihin palvelurakenteisiin vaan kuntapalvelutarjonnan olisi vastattava tämän päivän haasteisiin joustavuudella ja monipuolisuudella. Joskus palvelu on fiksumpaa hankkia ostopalveluna asiansa osaavalta ja vastuuntuntoiselta yrittäjältä sen sijaan, että se toteutettaisiin kunnan omana tuotantona. Lisäksi tuottipa palvelun kunta tai yrittäjä, niin palveluiden saatavuus ja riittävyys on samalla tavalla taattava kaikille kuntalaisille – palvelun ulkoistaminen ei saa johtaa sen heikkenemiseen.

Ostopalveluja hankkiessa tulisi huomioida hinta/laatu-suhteen lisäksi myös hankinnan paikalliset vaikutukset – toisin sanoen tarkasteltava myös sitä minne palvelujen hankintaan käytettävät veromarkat päätyvät. Jos tuijotetaan vain hintaa niin oman kunnan pienyrittäjät jäävät kilpailutuksissa helposti valtakunnallisten suuryritysten jalkoihin. Kotiinpäin vetämistä tulisi harjoittaa eikä siinä mielestäni ole mitään väärää, kunhan vaan ei rikota lakeja ja asetuksia. Suomessa EU:n kilpailutussäädöksiin suhtaudutaan turhankin pilkuntarkasti, jos vertaa täkäläisiä hankintakilpailutuksia esimerkiksi Etelä-Euroopan maiden vastaaviin. Valitettavan usein tarjouskilpailut päättyvät valtakunnallisen tai ulkopaikkakuntalaisen toimijan voittoon ja talousalueen omat pienyrittäjät jäävät nuolemaan näppejään. Kuitenkin kunnan olisi mielestäni pyrittävä turvaamaan työpaikkojen säilyminen ja omat verotulonsa suosimalla oman talousalueen yrityksiä aina kun siihen on mahdollisuus.

Keskustelu kuntapalvelujen ulkoistamisesta tulee varmasti jatkumaan vielä pitkään – ja herättämään jatkossakin suuria tunteita. Toivottavasti yrittäjiä ja yrittäjävetoisesti tuotettuja palveluja ei siinä sivussa painettaisi maanrakoon, sillä yritykset – varsinkin pienet paikalliset – ovat avainasemassa kun elinkeinoelämän painopiste yhä enemmän siirtyy vientiteollisuudesta palvelutuotantoon.

Mobilisti-lehti sai taannoin aikaan keskustelua omistamalla erään numeronsa kannen kokonaan Leonid Brezhneville, tuolle tuuheiden kulmakarvojen sanansaattajalle ja Neuvostoliiton kommunistista puoluetta vuosina 1966-1982 johtaneelle pääsihteerille. Siinä missä nuoremmat autoharrastajat tuskin erottaisivat naapurin Leonid-setää Mobilistin tervaskannosta K.L.B:stä, sai moinen takautuma kultaiselle 80-luvulle monet vanhemman polven autoharrastajat hämilleen, sen verran eläviä muistoja noista itänaapurimme voiman vuosista monilla vielä on.

Ihan aiheetta Neuvostoliiton entinen johtaja ei toki suomalaisen ajoneuvohistoriallisen julkaisun kanteen päätynyt, vaan lehti piti sisällään laajan ja ansiokkaan reportaasin pääsihteeri Brezhnevin autoharrastuksesta – sikäli hupaisaa kuin se onkin, niin Leonid oli vannoutunut jenkkiautoharrastaja!

Tuota Mobilistin juttua hetki sitten lukiessani muistin taas elävästi sen suunnattoman ärsytyksen, jota jouduin kokemaan, kun Leonid-sedän maallinen vaellus päättyi 10. marraskuuta 1982 ja tieto neuvostojohtajan poismenosta levisi maailmalle.

Presidentti Mauno Koivisto totesi televisiopuheessaan varmastikin aivan vilpittömästi ja yhtään itänaapuria mielistelemättä, että “suomalaiset hiljentyvät naapurimaansa Neuvostoliiiton kansojen rinnalla kunnioittamaan suuren valtiomiehen ja Suomen ystävän muistoa” ja tuolloisessa maailmantilanteessahan se tarkoitti mm. sitä, että Suomen televisiokanavilla – molemmilla niistä kahdesta – ei näytetty lainkaan viihteellisiä ohjelmia, vaan ne korvattiin tähän suureen kansalliseen suruun paremmin sopivilla korkeakulttuuri- ja asiaohjelmilla.

Ikävä kyllä 11.11.1982 eli päivä, jolloin tieto suuren johtajan poismenosta julkaistiin sattui olemaan torstai ja torstai oli meikäläisen 1970-luvun puolivälin paikkeilla syntyneessä ikäluokassa monille viikon kohokohta, koska silloin television rinnakkaiskanavalla (nykyinen TV2) esitettiin osana MTV:n ohjelmistoa Pätkis, joka oli vajaan tunnin mittainen kooste piirrettyjä lastenohjelmia. Niitä ei siis tullut joka päivä aamusta iltaan , puhumattakaan että tarjolla olisi ollut kolmea pelkästään lastenohjelmille omistettua tv-kanavaa.

No oli siis torstai 11. marraskuuta 1982 ja siinä minä sitten innoissani kirmasin sisälle ja ryntäsin painamaan television päälle (se piti tietysti tehdä painamalla television käynnistysnappulaa, kaukosäätimestä oli kokemusta vain lainassa olleen videonauhurin yhteydessä – ja siinäkin kake oli pitkällä kaapelilla fyysisesti kiinni videonauhurissa) ja istahdin sitten sohvalle odottelemaan viikottaisen piirrosfilmipläjäyksen alkua… Smurffit taisivat olla silloin se Pätkiksen ensimmäinen ohjelma ellen ihan väärin muista.

Mutta mitä hemmettiä sieltä tulikaan! Still-kuvia luonnosta ja maisemista yhdistettynä melankoliseen klassiseen musiikkiin ja tiedote, että nyt hiljennytään suremaan jotain 7-vuotiaan suomalaislapsen maailmankuvassa täysin merkityksetöntä vanhaa äijänkäppänää. Se otti kuulkaas kupoliin sen verran lahjakkaasti, että sen jälkeen mielipidettäni Neuvostoliitosta ei saanut myönteiseksi edes maantiedon kirjojen puolueeton hehkutus itäisen naapurimme edistyksellisyydestä tai silmänkantamattomiin lainehtivista viljapelloista…

Maanantain 13.7. Pieksämäen Lehdestä saimme lukea, että Kalevalan päiväkodin evakko vanhalla kaupungintalolla saa jatkua ja samat tilat, joista kunnallinen päiväkoti jouduttiin home-epäilyjen vuoksi evakuoimaan ollaan nyt vuokraamassa yksityiselle päiväkodille.

Nyt kaivataan jämerää päätöksentekoa ja selkeää pidemmän tähtäimen suunnitelmaa keskustan päiväkotiasioiden järjestelyyn.Vaikka taantuma on tuonut kuntasektorille huomattavasti päänvaivaa ja paineita säästöihin, on kuitenkin syytä katsoa kauemmas tulevaisuuteen, vaikeiden vuosien yli. Lyhytaikaiset ratkaisut eivät pidemmällä tähtäimellä ole edullisia ja lasten terveys ja hyvinvointi on asia, jonka kustannuksella ei pitäisi säästää.

Nyt olisi aika lyhytnäköisten ratkaisujen sijaan miettiä millaisissa tiloissa päivähoitoa Pieksämäen keskustassa aiotaan tulevina vuosikymmeninä järjestää. Vanhaa homeongelmaiseksi epäiltyä rakennusta ei noin vaan korjata ongelmattomaksi, eikä tällaiseen rakennukseen tulisi missään nimessä sijoittaa lasten päivähoitotiloja, joissa pahimmassa tapauksessa sekä henkilökunta että pienet kaupunkilaiset jälleen altistuvat sairauksille.

Vetoaminen siihen, että näkyviä kosteusvaurioita ei löydy tai että pitoisuudet pysyvät raja-arvojen puitteissa eivät ole riittäviä kun vaakakupin toisella puolen on oireileva henkilökunta ja lapset. Eivät ne oireet varmastikaan tyhjästä syntyneet? Vanhempien tulisi voida laittaa lapsensa päiväkotiin luottaen siihen, ettei päiväkotirakennus aiheuta lapsille oireita tai sairauksia.

Myös evakossa elävän Kalevalan päiväkodin lasten, vanhempien ja henkilökunnan tulisi voida luottaa tulevaisuuteen, tietää missä mennään ja minne päiväkoti tulee lopulta sijoittumaan. Usein tilapäisillä ratkaisuilla on taipumus muuttua pysyviksi. Toivotaan ettei tässä tapauksessa käy niin, sillä vanha kaupungintalo, vaikka hieno rakennus upealla paikalla onkin, ei sovellu lasten päiväkodiksi. Meidän tulisi nyt varmistaa, että ratkaisuja pysyvistä päiväkotikäyttöön soveltuvista tiloista tehdään mahdollisimman
pikaisesti.

Vaikka se tässä taloustilanteessa saattaa tuntua hankalalta, niin mielestämme oikea ratkaisu olisi jyrätä vanha elinkaarensa päähän tullut puurakennus maantasalle ja ryhtyä suunnittelemaan tontille päiväkotikäyttöön soveltuvaa uudisrakennusta, joka olisi kestävä ratkaisu monille uusille
sukupolville. Vaikeinakin aikoina on syytä nähdä tulevaisuuteen. Uusi päiväkotihanke olisi paitsi kaivattua elvytystä, myös selkeä signaali siitä, että me täällä Pieksämäellä panostamme tulevaisuuteen ja huolehdimme lastemme hyvinvoinnista. Pieksämäki profiloituisi paikkakunnaksi, jonne lapsiperheiden kelpaa muuttaa.

Anu Rajasuo
kaupunginvaltuutettu, terveyslautakunnan jäsen, Kesk..

Heikki Skyttä
varavaltuutettu, koulutuslautakunnan jäsen, Kok.

Marjatta Paltto
kaupunginvaltuutettu, KD:n valtuustoryhmän puheenjohtaja,
koulutuslautakunnan jäsen

Pekka Heiskanen
kaupunginvaltuutettu, sit. (Kok.)